Kokeilin ensimmäisen jakson kuvissa erilaista tyyliä, joka ei ilmeisesti ollut niin hyvä. Tässä palataan Maplejen aikaisten kuvien tasolle.




Noin kahden tunnin ajomatkan jälkeen olimme perillä. Cavevillagesta Bridgetownin toiselle puolelle oli enemmän matkaa kuin oletinkaan. Istuin pikkuisen punaisen automme takapenkille Tobeyn vieressä, tosin meidät erotti yksi vaatelaukuistamme, sillä takakontti oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kuin kolme laukkua kerrallaan.
Äiti hyppäsi ensimmäisenä ulos autosta ja lähti kiiruhtamaan ovelle. Tobey juoksi hänen peräänsä ja isä kiiruhti ottamaan laukkuja takakontista. Minä istuin edelleen autossa ja silmäilin taloa, joka oli odottavan näköisenä katseltavanani.
"Koti", kuiskasin hiljaa ja nousin autosta. Isä oli juuri laskenut matkalaukut maahan ja hieroi leukaansa miettien mitä sitten. Hän ilmeisesti muisti vielä yhden laukun olevan autossa ja lähti sitä hakemaan. Äiti oli jo portailla ja avasi parhaillaan ovea jännittyneenä.
Tobey juoksi hänen viereensä ja he rynnistivät sisään. Minua jännitti millainen uusi kotini olisi, mutta yritin parhaani mukaan hillitä jännitykseni.
Talo näytti oikein sievältä ulkoapäin, lampikin löytyi pihalta. Äiti oli kertonut aiemmin, että talo oli jo melkoisen vanha, rakennettu vuonna 1948, vain remontoitu edellisten asukkaiden kuolema jälkeen.
Isä jäi raahaamaan laukkuja, kun livahdin äidin ja Tobeyn perässä sisälle.




Astuin olohuoneeseen, joka oli jo sisustettu ja näytti miellyttävältä. Äiti oli viettänyt koko viime viikon talolla sisustamassa ja purkamassa tavaroitamme, viimeinen kuorma tuotiin tänään aamulla, se sisälsi lähinnä vain sänkymme, muut tavarat oli jo tuotu aikaisemmin, sekä olimme ostaneet muutamia uusia tavaroita kotiimme.
"Macy, sinun huoneesi on toisessa kerroksessa ensimmäisenä. Toin kaikki tavarasi sinne, toivottavasti pidät sisustuksestani. Tapetit ovat melko vanhat, mutta ehkäpä voimme vaihtaa ne", äiti kertoi ja nyökkäsin lähtiessäni yläkertaan. Tobey seurasi minua, hänen huoneensa olisi myöskin kakkoskerroksessa.
Pääsin rappuset ylös ja kiljahdin. Tapetit olivat kuin vanhan mummon huoneesta! Onneksi violetit lempimattoni hän oli säilyttänyt, samoin lempilakanani pääsivät heti käyttöön uudessakin kodissa. Myöskin vanha reggaejulisteeni ja muistitauluni olivat tallella. Muuten huone oli melkoisen tyhjä, työpöytäni ja tietokoneeni nököttivät yhdessä nurkassa, samoin vaatekaappini.
"No, mitäs pidät?" hätkähdin äidin ääntä, koska en kuullut hänen tuloaan.
"No.. Ihan kiva. Minun täytyy laittaa loput julisteeni seinille, ja tietty verhot. Nuo tapetit kyllä haluan jossain vaiheessa vaihtaa", mutisin ja äiti naurahti.
"Sinun ja Tobeyn huoneen tapetteja ei ole vaihdettu, koska ne eivät olleet likaiset tai huonossa kunnossa. Kyllä ne voidaan vielä vaihtaa", äiti sanoi ja lähti kohti Tobeyn huonetta.



Kuulin Tobeyn henkäisevän äänekkäästi kun hän astui huoneeseen. Mitäköhän nyt? Kenties pinkkiä tapettia?
Menin äidin perässä sinne ja näin pojan seisovan järkyttyneenä huoneensa ovella. Repesin nauruun.
"Tobey! Huoneesihan on hurmaava", sanoin naurun seasta ja Tobey heitti minuun murhaavan katseen.
"Tämä on ihan hirveä! Ensiksikin, vaihtakaa nuo lakanat heti. Toiseksi, tuo vaatekaappi on kauhea ja viimeiseksi, tuo tapetti on kersoille!" Tobey huudahti yhteen hengenvetoon.
"Nohnoh, siinähän on vain enkeliboordi, muuten tuo on ihan hyvä", äiti sanoi katsoen Tobeyta joka kiirehti kiskomaan lakanat irti vuoteestaan.
"Tahdon vihreät lakanani, en näitä hirvityksiä. Ja tuo boordi lähtee heti, onko selvä?" poika murisi istuessaan lakanan reunan päällä ja samaan aikaan manaten sitä, miksei lakana lähtenyt pois.
"Istut lakanan päällä", huomautin veljelleni ja tämä hyppäsi nopeasti ylös.
Isä saapui huoneeseen hymyillen.
"Vaatteet ovat alakerrassa. Mitäs te tykkäätte?" hän sanoi ja katsoi minua.
"Ihan kiva", totesin olkapäitäni kohauttaen ja lähdin tutkimaan taloa lisää jättäen Tobeyn tappelemaan äidin kanssa enkeliboordista ja lakanoistaan.



Kävelin olohuoneeseen ja sieltä takapihalle. Löysin uima-altaan! Henkäisin syvään ja kävelin rappuset alas. Katselin hetken aikaa pienen altaan kirkasta vettä ja kumarruin koskemaan sen pintaa käsilläni, kun kuulin korkokenkien kopinaa parkettia vasten.
Pian ulko-ovi avautui ja äiti tuli ulos.
"Hienoa, ettet dissannut taloa heti", äiti sanoi istuutuen portaille.
"No, ei tämä nyt niin hirveä ole. Uima-allaskin", hymähdin ja otin lenkkarini pois jaloistani uittaakseni paljaita varpaitani altaassa.
"Niin, sitä ei ollut täällä alunperin, vaan se rakennettiin meitä varten", äiti sanoi virnistäen leveästi. Hän oli kyllä kuullut ainaisen marinani omasta uima-altaasta.
"Kuule, tarvitset uusia vaatteita ja hieman meikkiä, niin olet huomenna aamulla valmis lähtemään kouluun", äiti sanoi yllättäen minut. Olin ajatellut, että menisimme kouluun vasta seuraavana maanantaina, emmekä suinkaan vielä tällä viikolla, nythän oli jo keskiviikko.
"Mjoo... Onko täällä kauppoja, jotta voitaisiin käydä kattomassa uusia vaatteita?" tiedustelin hieman hajamielisesti seuraten varpaideni muodostamia kuvioita vedenpinnassa.
"On, mutta olen jo hakenut sinulle uudet farkut ja paidan. Toivottavasti pidät niistä. Voimme kyllä hakea lisääkin uusia vaatteita", äiti totesi nousten ylös portailta.
"No, voin kokeilla niitä...", sanoin hiljaa ja nostin jalkani vedestä.
Sisälläni tunsin olevani hermostunut uudesta koulusta. Tiesin kuitenkin olevani ainoa. Tobey on aina ollut kauhea päällepäsmäri ja varmasti selviäisi kaikesta mihin ryhtyisi, mutta minä olin niin erilainen, tunsin etten kuulunut perheeseen, äiti oli hirvittävän kunnianhimoinen, eikä sitä piirrettä kyllä puuttunut isältäkään. Minä en ollut, mutta Tobey sitten oli senkin edestä. Purin huultani ja seurasin äitiä huoneeseeni.



Äiti tonki hetken aikaa yhtä matkalaukuista ja veti sitten sieltä esille siniset farkut ja mustan printtipaidan.
"Kokeile, ne ovat kokoasi ja minusta myös tyyliäsi", äiti sanoi ja otin vaatteet vastaan. Riisuin oloasuni ja vedin farkut jalkaani. En ollut pitänyt farkkuja ainakaan viikkoon, sillä olin saanut hieman lomaa koulusta auttaakseni muutossa.
Farkut sopivat täydellisesti, samoin paita. Käännyin hermostuneena katsomaan itseäni peilistä. Äiti hymyili minulle ja nyökkäsi tyytyväisenä.
"Asu sopii sinulle hyvin. Vaihda tuo huulirasvakerros pieneen sipaisuus huulikiiltoa ja lisää ripsiväriä, niin tadaa!" hän huudahti ja lähti samalla laskeutumaan portaita alas.
Riisuin vaatteet yltäni ja vaihdoin yöpaitaan, vaikka kello oli vasta kuusi illalla. Juuri kun olin saanut yöasun ylleni, ovikello soi. Arvailin, että ehkäpä lähimmät naapurimme tulivat tervehtimään nähdessään auton pihallamme. Minua ei kuitenkaan huvittanut palata alakertaan, joten asetuin istumaan sängylleni. Huokaisin ja tartuin kirjaan lukeakseni jonkin aikaa jotain hömppää rakkaustarinaa, ehkä se selvittäisi sekavaa oloani hieman - tai sitten sekoittaisi sitä lisää.
Isä huhuili minua tapaamaan naapureita, mutten vastannut mitään. Kuitenkin naapuriperhe olisi se tavis, vanhemmat ja ehkä pari lasta. Olin nähnyt sellaisia perheitä jo tarpeeksi, ja varmasti tapaisin nämäkin henkilöt jonkin ajan kuluttua.



Isä suostui viemään meidät kouluun aamulla. Puin eilen sovittamani vaatteet ylleni ja kävelin alas. En syönyt aamupalaa, hermoiluni oli vienyt ruokahaluni.
Kun pääsin ulos, Tobey oli jo pihalla juttelemassa isän kanssa.
"Macy, hyvä että tulit lopultakin. Voimme tästä varmaan lähteä", isä tokaisi ja Tobey nyökkäsi ponnekkaasti. Nielaisin ja lähdin kävelemään kohti autoa. Tobey kiipesi etupenkille ja minä nousin huokaisten takapenkille istumaan.
"Onko teillä jotain odotuksia koulunne suhteen?" isä tiedusteli ohjatessaan autoa tielle ja suunnistaessaan ensin lähempänä olevalle Tobeyn ala-asteelle.
"Joo, haluun tavata uusia kavereita", Tobey totesi etupenkiltä hymyillen leveästi. Isä nyökkäsi tyytyväisenä ja katsoi sitten peilin kautta suoraan minuun.
"Uusia kavereita varmaankin", vastasin kuivasti seuratessani maisemia auton viilettäessä metsän ohitse.
Näin isän ilmeen hieman kiristyvän, tiesin ettei hän pitänyt siitä että puhuin hänelle tällä äänensävyllä.
"Vai niin, mutta hei, tuollahan Tobeyn koulu onkin jo!" isä huudahti vilkaisten innostuneeseen Tobeyyn joka lähestulkoon hyppi paikallaan.



Isä ajoi Tobeyn koulun pihalle ja poika lähestulkoon rikkoi oven syöksyessään ulos.
Minä istuin vain ilmeettömänä takapenkillä, kun Tobey sulki oven ja juoksi pihalle katsastamaan uusia ystäväehdokkaita.
Isä jatkoi matkaa kohti yläastettani ja minä lösähdin selkänojaa vasten katsellen auton kattoa.
"Macy, ole niin kiltti ja yritä olla hieman innokkaampi", isä sanoi lempeästi, mutta havaitsin hänen äänensävystään vivahteen, jolla hän yritti viestiä minulle etten saavuttaisi asenteellani yhtään mitään.
"Olisin kyllä, mutta en ole kuten Tobey. En pysty tuosta vain kohtaamaan uusia ihmisiä. Tiedäthän, ettei minulla ollut vanhassakaan koulussani paljoa ystäviä", sanoin hiljaa ja kuulin isän huokaisevan.
"Ymmärrän, olihan sinulla silti Danielle, Gina, Lisbeth ja Vivian ystävinäsi, minä kyllä olen nähnyt sinun liikkuvan muidenkin kanssa, olenhan sentään ollut koulusi jäsenistä koostuvan jalkapallojoukkueen valmentaja", isä tokaisi ja nyökkäsin.
"Olen edelleen heihin yhteydessä. Mutta minua hermostuttaa pystynkö löytämään uusia ystäviä, sillä en ole mitenkään erittäin sosiaalinen", mainitsin hiljaa pikkuisesta ongelmastani, pelkäsin nimittäin mennä puhumaan vieraammille, halusin että uudet ystäväni tulisivat minun luokseni.
"Täälläpäin porukka on aivan erilaista kuin siellä tylsässä Cavevillagessa, täällä on edistyneempää ja varmastikin ihmiset haluat tulla juttelemaan sinulle, olethan kauniskin", isä sanoi hymyn hiipiessä hänen kasvoilleen.
"Mutta isä! Ei se riitä, heidän on pidettävä luonteestani", sanoin jo hieman luovuttaneena, en jaksanut kinata isän kanssa.
Koulu tulikin juuri sopivasti näkyviin, isä jarrutti, pysäytti auton tienreunaan ja kehotti minua nousemaan autosta.
Katsoin pihalla parveilevia nuoria ja avasin oven. Tämä ei selvästikään olisi minun päiväni.

Miten koulussa menee? Saako Macy uusia ystäviä vai ei?

Istuin yksin huoneeni nurkassa, seuranani vain hevimusiikki ja nalletuolini Freddy.
Nostin jalat tuolille ja istuin saman tien niiden päälle. Nojasin nallekarhuuni ja yritin itkeä. Kyyneltäkään en saanut aikaiseksi.
Monina iltoina olen istunut yksin huoneeni nurkassa kuuntelemassa heviä, vaikka en itseasiassa edes pidä siitä. Lempimusiikkiani ovat kevyet dance -kappaleet, joskus kuuntelen teknoakin. Mutta kun olen taas kerran vihainen koko maailmalle, ei mieleeni tunnu sopivan muuta kuin jonkun pitkälettisen ukon karjumista ja rumpujen jatkuvaa paukkumista.
Ei, en ole koulukiusattu, minulla on ystäviä ja kaikki näyttää ehkäpä päällepäin hienolta. Perheeni on ihan tavallinen, minulla on pikkuveli, äitini työskentelee kiinteistövälittäjänä ja isäni on jalkapallojoukkueen valmentaja.
Tulen ihan hyvin heidän kanssaan toimeen, pikkuveljenikin, vaikka hän osaa olla välillä todellinen riesa. Mutta sehän on kuitenkin aivan tavallista, jokainen isosisko ärsyyntyy joskus pikkuveljeensä.
Mietit ehkä, miksi sitten istun nurkassa ja olen vihainen koko maailmalle. Kuulostaa teini-kliseelle, eikö vain?
Syy on se, että yksinkertaisesti olen kyllästynyt tähän jatkuvaan samanlaisuuteen. Herään aamulla kello kuusi, käyn suihkussa ja laitan itseni kuntoon, menen 7:45 odottamaan bussia kotitiemme varteen ja sitten kouluun. Kun tulen koulusta, vastassa on tyhjä kämppä, isä ja äiti ovat töissä, pikkuveli usein vielä koulussa tai lähtenyt pelaamaan futista kavereidensa kanssa.
Teen osan läksyistäni, lösähdän sohvalle tai istun tietokoneeni ääreen mesettämään. Istun siinä niin kauan, kunnes kuulen jonkun saapuvan. Lukitsen silloin huoneeni oven ja odotan, kunnes äiti huutaa syömään. Ilta kuluukin sitten pelatessa veljen kanssa jotakin lautapeliä, istuessa lisää tietokoneella tai mikäli jaksan, luen kokeisiin, joita on aina tulossa. Nukkumaan raahaudun kahdentoista maissa, jos silloinkaan. Kavereitani en juuri näe muuten kuin viikonloppuisin, olen ainoa joka asuu Cavevillagen laidalla, maaseutumaisella alueella ennen Bridgetownia.



Ajatukseni keskeytti oven kolahdus ja naisen ääni huuteli että on saapunut kotiin. Huokaisin syvään ja kävelin alakertaan.
Äiti seisoi oven edessä tyylikkäänä kuten aina, hän oli juuri palannut töistä. Äitini, Charmaine, on 37 -vuotias ja luo uraansa jossain kiinteistövälitysfirmassa. En ole erityisemmin ollut kiinnostunut hänen työstään, minua ei kiinnosta ammatti, jonka parissa äitini työskentelee mieluummin kun viettää aikaansa lastensa kanssa.
"Macy, kuule, minulla olisi puhuttavaa kanssasi", äiti sanoi katsoen minua taas sillä tyypillisellä ilmeellään kun hänellä on muka jotain niin ylitsepääsemättömän tärkeää asiaa.
"Emmekö voisi keskustella sitten, kun kaikki ovat kotona?" mutisin ja ajattelin niitä kamalia keskusteluja, joita olen äidin kanssa käynyt. Äidillä on ärsyttävä tapa katsoa koko ajan silmiin keskustellessamme, hän oikeasti tuijottaa jatkuvasti, ei vain katsahda silloin kun puhuu minulle.
"No, mikäs siinä. Minä valmistan ruokaa, niin voimme ehkä keskustella ruokapöydässä", äiti totesi ja riisui ulkotakkinsa. Minä hipsein yläkertaan omaan rauhaani, sitä ei enää kovin kauaa kestäisi.



Olin oikeassa, ehdein olla noin kaksikymmentä minuuttia huoneessani, kun ulko-ovi taas kävi. Äänten perusteella sekä veljeni ja isäni olivat tulleet kotiin samaan aikaan. Lähdin taas portaita alas, kuitenkin joutuisin kohta tulemaan alakertaan syömään.
Huomasin että äiti oli jättänyt käsilaukkunsa eteisen pöydälle nököttämään, harvemmin hän sitä mihinkään jätti, aina se roikkui hänen käsivarrellaan, tai sitten hän sulloi sen kaappiinsa talteen. Ilmeisesti siellä jotain erittäin tärkeää.
"Moi", totesin isälleni ja veljelleni ohikulkiessani kun suunnistin kohti olohuonetta. Veljeni on 10 -vuotias, tottelee nimiä Tobey, Topsu tai vaihtoehtoisesti äidinkultamussukka.
Isä taas on sellainen tavallinen isukki, 38 -vuotias ja nimeltään Emmett.



Olohuoneeseen päästyäni rojahdin sohvalle odottamaan, että äiti kutsuisi kattamaan pöytää, tai jos ihme tapahtuisi, suoraan syömään. Katselin ikkunasta ulos samalla kun kuuntelin keittiöstä kantautuvaa puhetta.
"Mutta Emmett, ethän sinä voi tehdä niin!" äidin kimeähkö ääni huudahti ja kuulin samalla askelia olohuoneen ovelta.
"Kuule, oisko sulla aikaa auttaa mua läksyissä?" Tobey käveli viereeni ja kallisteli päätään kuin koira, joka odotti mehukasta keksiä.
"Joo, kai mä voin", mutisin ja yritin samalla kuulla lisää keittiössä tapahtuvasta keskustelusta.
"Sehän on ihan mahdollista! Lapset voivat ilahtua", isän rauhallinen ääni sanoi, johon äiti vastasi jotain, mitä en kuullut. Äidillä ja isällä on aina ollut omia kummallisia keskustelujaan, joista harvoin olen tajunnut mitään. Aikuisten asioita kuulemma, olenhan minäkin viidentoista, en enää mikään sylivauveli. Kummallista, miten vanhemmat ylisuojelevat lapsiaan.



"Noniin, Macy ja Tobey, tulkaas jo!" isä huuteli keittiöstä. Tobey kiirehti keittiöön niin, että matot menivät kasaan pojan jaloissa.
Kävelin rauhallisemmin perässä ja potkein mattoja takaisin paikoilleen.
"Noh. Minulla on hieman asiaa teille. Ei mitään maata järisyttävää, pieni asioiden muutos vain", äiti sanoi hiljaa omalta paikaltaan, kun olimme jo istuneet alas.
"Mulla on huomenna futismatsi", Tobey mumisi suu täynnä ruokaa. Pojalla on aina ollut tavallista parempi ruokahalu, en ymmärrä miten hän on silti noin uskomattoman laiha.
"Jep, minä vien pojan sinne. Macy, haluaisitko myös tulla katsomaan veljesi peliä?" isä tiedusteli katsahtaen minuun.
"En tiedä. Ehkä", vastasin olkapäitäni kohauttaen ja näin miten äiti vääntelehti tuolissaan.
"Takaisin asiaan, okei? Niin. Minä olen saanut paremman työpaikan Bridgetownista, ja olen vastaanottamassa ylennykseni", äiti sanoi ja näytti silminnähden helpottuneemmalta kun oli saanut asiansa ulos suusta.
"Ai, kiva. Oletko sitten taas tavallista enemmän poissa kotoa?" sanoin huolettomasti kasatessani ruokaa lautaselleni.
"Tuota, en. Meidän on muutettava Bridgetowniin. Isäsi suostui vaihtamaan valmennettavaa joukkuettaan Bridgetownin joukkueeseen. Asuntommekin on jo laitettu myyntiin", äiti tokaisi ja näin, miten hän puri huultaan, pelkäsi tietysti meidän reaktiotamme.
"Haha, joojoo, jos te ootte oikeasti myymämässä tämän, niin mä olen Belgian presidentti", sanoin huvittuneena ja äiti pudisti päätään.
"Puhun täysin totta, Macy. Meidän on muutettava. Olen löytänyt uuden asunnon jo, ja voimme muuttaa siihen jo ensi viikolla", äiti sanoi jokseenkin katuvan näköisenä. Minä vedin tuolin taaksepäin ja nousin ylös ärsyyntyneenä.
"Väitätkö, että olet suunnitellut tätä jo ainakin kuukauden, mutta olet silti pimittänyt asian meiltä?! Olisi ollut ihan mukava hyvästellä ystävät kunnolla!" huusin, potkaisin tuolin kumoon ja juoksin yläkertaan.
"Teinit. Olkaa onnellisia että teillä on minut", Tobey virnisti ahtaessaan lisää ruokaa suuhunsa. Pojalla oli alati vaihtuva ystäväpiiri, joten hän olisi varmasti vain muutosta onnellinen.



Ja niin olin minäkin. Mutta en halunnut näyttää sitä vanhemmilleni, juoksin yläkertaan ja löin oven kiinni, en halunnut olla myötämielinen nyt, olen mukaillut liikaa äidin tahtoa ennenkin. Heidän olisi pitänyt kertoa minulle paljon aikaisemmin.

"Esittelyosa" päättynee tähän, seuraava on pidempi. ;) Kommentteja, kiitos.