Istuin yksin huoneeni nurkassa, seuranani vain hevimusiikki ja nalletuolini Freddy.
Nostin jalat tuolille ja istuin saman tien niiden päälle. Nojasin nallekarhuuni ja yritin itkeä. Kyyneltäkään en saanut aikaiseksi.
Monina iltoina olen istunut yksin huoneeni nurkassa kuuntelemassa heviä, vaikka en itseasiassa edes pidä siitä. Lempimusiikkiani ovat kevyet dance -kappaleet, joskus kuuntelen teknoakin. Mutta kun olen taas kerran vihainen koko maailmalle, ei mieleeni tunnu sopivan muuta kuin jonkun pitkälettisen ukon karjumista ja rumpujen jatkuvaa paukkumista.
Ei, en ole koulukiusattu, minulla on ystäviä ja kaikki näyttää ehkäpä päällepäin hienolta. Perheeni on ihan tavallinen, minulla on pikkuveli, äitini työskentelee kiinteistövälittäjänä ja isäni on jalkapallojoukkueen valmentaja.
Tulen ihan hyvin heidän kanssaan toimeen, pikkuveljenikin, vaikka hän osaa olla välillä todellinen riesa. Mutta sehän on kuitenkin aivan tavallista, jokainen isosisko ärsyyntyy joskus pikkuveljeensä.
Mietit ehkä, miksi sitten istun nurkassa ja olen vihainen koko maailmalle. Kuulostaa teini-kliseelle, eikö vain?
Syy on se, että yksinkertaisesti olen kyllästynyt tähän jatkuvaan samanlaisuuteen. Herään aamulla kello kuusi, käyn suihkussa ja laitan itseni kuntoon, menen 7:45 odottamaan bussia kotitiemme varteen ja sitten kouluun. Kun tulen koulusta, vastassa on tyhjä kämppä, isä ja äiti ovat töissä, pikkuveli usein vielä koulussa tai lähtenyt pelaamaan futista kavereidensa kanssa.
Teen osan läksyistäni, lösähdän sohvalle tai istun tietokoneeni ääreen mesettämään. Istun siinä niin kauan, kunnes kuulen jonkun saapuvan. Lukitsen silloin huoneeni oven ja odotan, kunnes äiti huutaa syömään. Ilta kuluukin sitten pelatessa veljen kanssa jotakin lautapeliä, istuessa lisää tietokoneella tai mikäli jaksan, luen kokeisiin, joita on aina tulossa. Nukkumaan raahaudun kahdentoista maissa, jos silloinkaan. Kavereitani en juuri näe muuten kuin viikonloppuisin, olen ainoa joka asuu Cavevillagen laidalla, maaseutumaisella alueella ennen Bridgetownia.



Ajatukseni keskeytti oven kolahdus ja naisen ääni huuteli että on saapunut kotiin. Huokaisin syvään ja kävelin alakertaan.
Äiti seisoi oven edessä tyylikkäänä kuten aina, hän oli juuri palannut töistä. Äitini, Charmaine, on 37 -vuotias ja luo uraansa jossain kiinteistövälitysfirmassa. En ole erityisemmin ollut kiinnostunut hänen työstään, minua ei kiinnosta ammatti, jonka parissa äitini työskentelee mieluummin kun viettää aikaansa lastensa kanssa.
"Macy, kuule, minulla olisi puhuttavaa kanssasi", äiti sanoi katsoen minua taas sillä tyypillisellä ilmeellään kun hänellä on muka jotain niin ylitsepääsemättömän tärkeää asiaa.
"Emmekö voisi keskustella sitten, kun kaikki ovat kotona?" mutisin ja ajattelin niitä kamalia keskusteluja, joita olen äidin kanssa käynyt. Äidillä on ärsyttävä tapa katsoa koko ajan silmiin keskustellessamme, hän oikeasti tuijottaa jatkuvasti, ei vain katsahda silloin kun puhuu minulle.
"No, mikäs siinä. Minä valmistan ruokaa, niin voimme ehkä keskustella ruokapöydässä", äiti totesi ja riisui ulkotakkinsa. Minä hipsein yläkertaan omaan rauhaani, sitä ei enää kovin kauaa kestäisi.



Olin oikeassa, ehdein olla noin kaksikymmentä minuuttia huoneessani, kun ulko-ovi taas kävi. Äänten perusteella sekä veljeni ja isäni olivat tulleet kotiin samaan aikaan. Lähdin taas portaita alas, kuitenkin joutuisin kohta tulemaan alakertaan syömään.
Huomasin että äiti oli jättänyt käsilaukkunsa eteisen pöydälle nököttämään, harvemmin hän sitä mihinkään jätti, aina se roikkui hänen käsivarrellaan, tai sitten hän sulloi sen kaappiinsa talteen. Ilmeisesti siellä jotain erittäin tärkeää.
"Moi", totesin isälleni ja veljelleni ohikulkiessani kun suunnistin kohti olohuonetta. Veljeni on 10 -vuotias, tottelee nimiä Tobey, Topsu tai vaihtoehtoisesti äidinkultamussukka.
Isä taas on sellainen tavallinen isukki, 38 -vuotias ja nimeltään Emmett.



Olohuoneeseen päästyäni rojahdin sohvalle odottamaan, että äiti kutsuisi kattamaan pöytää, tai jos ihme tapahtuisi, suoraan syömään. Katselin ikkunasta ulos samalla kun kuuntelin keittiöstä kantautuvaa puhetta.
"Mutta Emmett, ethän sinä voi tehdä niin!" äidin kimeähkö ääni huudahti ja kuulin samalla askelia olohuoneen ovelta.
"Kuule, oisko sulla aikaa auttaa mua läksyissä?" Tobey käveli viereeni ja kallisteli päätään kuin koira, joka odotti mehukasta keksiä.
"Joo, kai mä voin", mutisin ja yritin samalla kuulla lisää keittiössä tapahtuvasta keskustelusta.
"Sehän on ihan mahdollista! Lapset voivat ilahtua", isän rauhallinen ääni sanoi, johon äiti vastasi jotain, mitä en kuullut. Äidillä ja isällä on aina ollut omia kummallisia keskustelujaan, joista harvoin olen tajunnut mitään. Aikuisten asioita kuulemma, olenhan minäkin viidentoista, en enää mikään sylivauveli. Kummallista, miten vanhemmat ylisuojelevat lapsiaan.



"Noniin, Macy ja Tobey, tulkaas jo!" isä huuteli keittiöstä. Tobey kiirehti keittiöön niin, että matot menivät kasaan pojan jaloissa.
Kävelin rauhallisemmin perässä ja potkein mattoja takaisin paikoilleen.
"Noh. Minulla on hieman asiaa teille. Ei mitään maata järisyttävää, pieni asioiden muutos vain", äiti sanoi hiljaa omalta paikaltaan, kun olimme jo istuneet alas.
"Mulla on huomenna futismatsi", Tobey mumisi suu täynnä ruokaa. Pojalla on aina ollut tavallista parempi ruokahalu, en ymmärrä miten hän on silti noin uskomattoman laiha.
"Jep, minä vien pojan sinne. Macy, haluaisitko myös tulla katsomaan veljesi peliä?" isä tiedusteli katsahtaen minuun.
"En tiedä. Ehkä", vastasin olkapäitäni kohauttaen ja näin miten äiti vääntelehti tuolissaan.
"Takaisin asiaan, okei? Niin. Minä olen saanut paremman työpaikan Bridgetownista, ja olen vastaanottamassa ylennykseni", äiti sanoi ja näytti silminnähden helpottuneemmalta kun oli saanut asiansa ulos suusta.
"Ai, kiva. Oletko sitten taas tavallista enemmän poissa kotoa?" sanoin huolettomasti kasatessani ruokaa lautaselleni.
"Tuota, en. Meidän on muutettava Bridgetowniin. Isäsi suostui vaihtamaan valmennettavaa joukkuettaan Bridgetownin joukkueeseen. Asuntommekin on jo laitettu myyntiin", äiti tokaisi ja näin, miten hän puri huultaan, pelkäsi tietysti meidän reaktiotamme.
"Haha, joojoo, jos te ootte oikeasti myymämässä tämän, niin mä olen Belgian presidentti", sanoin huvittuneena ja äiti pudisti päätään.
"Puhun täysin totta, Macy. Meidän on muutettava. Olen löytänyt uuden asunnon jo, ja voimme muuttaa siihen jo ensi viikolla", äiti sanoi jokseenkin katuvan näköisenä. Minä vedin tuolin taaksepäin ja nousin ylös ärsyyntyneenä.
"Väitätkö, että olet suunnitellut tätä jo ainakin kuukauden, mutta olet silti pimittänyt asian meiltä?! Olisi ollut ihan mukava hyvästellä ystävät kunnolla!" huusin, potkaisin tuolin kumoon ja juoksin yläkertaan.
"Teinit. Olkaa onnellisia että teillä on minut", Tobey virnisti ahtaessaan lisää ruokaa suuhunsa. Pojalla oli alati vaihtuva ystäväpiiri, joten hän olisi varmasti vain muutosta onnellinen.



Ja niin olin minäkin. Mutta en halunnut näyttää sitä vanhemmilleni, juoksin yläkertaan ja löin oven kiinni, en halunnut olla myötämielinen nyt, olen mukaillut liikaa äidin tahtoa ennenkin. Heidän olisi pitänyt kertoa minulle paljon aikaisemmin.

"Esittelyosa" päättynee tähän, seuraava on pidempi. ;) Kommentteja, kiitos.